Kaksi vuotta äitinä koettu

Tässä kuussa juhlittiin poikamme kaksivuotissyntymäpäivää, ja ihmeteltiin pientä elämää ja sen nopeaa kehitystä. Itselleni on tullut jotenkin suurena yllätyksenä, kuinka nopeasti se vauva-elämä meni lopulta ohi. Nyt tätä samaa taloutta asuttaa pieni ihmisen alku, joka juoksentelee, kiipeilee, hassuttelee, tanssii, juksaa ja puijaa, nauraa ja hekottaa. Pieni ihminen joka höpöttelee juttuja ja kertoo kokemuksistaan, kyselee paljon ja kuunteleekin välillä mitä äidillä tai isillä on sanottavana. Ihminen, jolla on kiinnostuksen kohteita (autot, erilaiset koneet, veneet sekä musiikki ja soittaminen) ja joka osaa jo paljon asioita ja tietääkin yllättävän paljon, osaa jopa laulaa monta eri laulua.

Tätä aikaa olen innolla odottanut - kun voi tehdä yhdessä monenlaisia asioita ja jutella vastavuoroisesti. Toki tämä kahden vuoden ikä on tuonut mukanaan myös melkoisesti omaa tahtoa, mutta sekin on minusta vain mahtavan hienoa. Siis noin niinkun yleisesti ottaen. Siinä uhmatilanteessa en useinkaan jaksa ihastella ja ilahtua siitä, että poika vetää kilarit ja heittäytyy, huutaa, karjuu, hakkaa päätä lattiaan ja mitä nyt milloinkin - ihan vain siksi että ei saa omaa tahtoaan läpi.

Tämä meidän pieni kaksivuotias on myös jotenkin ihanan sosiaalinen luonne. Vaikkakin pikkuisen ujo aina aluksi uusien ihmisten kanssa. Hän selvästi tykkää siitä, että on ihmisiä keiden kanssa leikkiä ja kertoilla juttuja. Kaikki naapurit moikkaillaan ja leikkipaikalla haetaan innolla kontaktia muiden lasten kanssa. On ihan parasta, kun löytyy joku kaveri kenen kanssa juosta ja kikattaa.

Elämä kaksivuotiaan kanssa jatkuu intensiivisenä ja tapahtumarikkaana. Arki alkaa jotenkin jo sujua itsestään - työt, päivähoito, harrastukset ja muu sälä, sinne ne uppoaa elämään, ja samalla olen oppinut ymmärtämään sen mitä tarkoitetaan kun puhutaan elämän ruuhkavuosista.

Ja sitten toisaalta, monessa kohtaa sitä on oppinut myös hidastamaan. Kun kuljetaan pojan kanssa johonkin, saattaa olla että pitää pysähtyä tutkimaan perhosia ja muurahaisia. Tai kierrämme pidemmän reitin kautta, koska sen varrelta löytyy se mahtavan ihmeellinen kaivinkone. Kaupassa helpointa on kulkea pojan tahtiin, ja antaa hänen osallistua ostosten keräilyyn. Yleensäkin asiat sujuvat kivuttomammin ja hauskemmin aina silloin, kun keksimme miten poika voi olla mukana tekemisessä. Aikaa menee enemmän, mutta se aika on merkityksellisempää ja tärkeää.



Blogi on saanut olla täällä omassa rauhassaan, vaikka paljon olisikin kirjoitettavaa ja pohdiskeltavaa liittyen äitiyteen ja elämään tuon pienen miehen kanssa. Mutta säilytetään tämä nyt vielä sen varalta, että aina silloin tällöin tulee se hetki, kun istahdan koneen äärelle ja kirjoitan muutaman rivin äidiksi kasvamisesta.

Ihanaa kesää kaikille!