Sitä tuntee olevansa todella etuoikeutetussa asemassa saadessaan seurata pienen ihmisen kehitystä ihan lähietäisyydeltä. Ja sitä kehitystä tapahtuu ihan koko ajan, ja toisinaan ihan yhtäkkiä otetaan suuriakin harppauksia eteenpäin. Meillä on nyt kävelty tukea vasten huhtikuun alkupäivistä saakka (vain muutamaa viikkoa aiemmin oli noussut ensimmäistä kertaa itse tukea vasten seisomaan). Vauhti on kasvanut kävelyvarmuuden ja tasapainon löytymisen myötä kovaa vauhtia, ja taaperokärri saa todella kyytiä, aina kun on kunnolla tilaa treenailla. Seisomista ilman tukea on sattunut vain vahingossa, ja niin että poika ei ole siitä itse tajunnut. Vaan nyt ihan tämän viimeisen viikohn aikana, poika on selkeästi tarkoituksella hankkiutunut seisomaan ilman tukea. Ottaa askelen sivuun esim. kävelykärristä ja päästää kädet irti. Siinä sitten virnistelee ja naureskelee, kun on niin hienoa! Voi sitä vapauden tunnetta, harmi kun sitä tunnetta ei omasta vauva-ajasta muista. Sen on pakko olla jo
Yli kolmikymppisen (lähes nelikymppisen) naisen blogi odotuksesta, vauva-arjesta ja äidiksi kasvamisesta. Kun kaikki on uutta ja ihmeellistä, eikä kokemusta ihan pienistä lapsista ole nimeksikään.