maanantai 3. syyskuuta 2018

Yhdessäleikkimisen taito

En ole vielä kolmessa vuodessa kasvanut kovin kummoiseksi äidiksi. Yhtäkkiä huomaan, että pitäisi olla tuomaroinnin lahjojakin. Tai ainakin se oikean, väärän ja oikeudenmukaisuuden ja reiluuden määreet jotenkin vielä vahvemmin hallussa, niin ei tarvisi tuskailla seuraavanlaistenkaan asioiden kanssa

Tilanne:
Paikkana pieni leikkitila, jossa odotellaan porukalla harrasteryhmän alkua.

Poika leikkii rauhallisesti ja keskittyneesti autollaan liikennematolla. Tilaan saapuu lisää lapsia, joista yksi nappaa itselleen auton ja tulee samalle matolle ajelemaan.. Kaikki sujuu kivasti, kunnes tuo toinen lapsi alkaa hakeutua pojan seuraan niin, että törmää jatkuvasti omalla autollaan pojan autoon. Poika sanoo:"älä!", mutta toinen vain jatkaa hakkaamista. Poika läppäsee, toinen läppäsee, äidit älähtää ja toruu. Sama meno jatkuu, ja päädytään läpsimiseen. Nuhtelen omaa poikaani lyömisestä ja kiellän tekemästä toiste. Toisen pojan äiti toteaa omalle pojalle, että vaikka toinen lyökin niin ei saa itse olla yhtä tyhmä. Itse mietin, että kuulostipa jotenkin epäreilulta tässä tilanteessa. Pyydän että pojat voisivat ottaa omat puolet matosta, jos eivät pysty yhteiseen autoleikkiin. Hetken rauha. Kunnes toinen jälleen päättää liittyä poikani leikkiin ja estää sen parkkeeraamalla oman autonsa keskelle sitä autorataa, jota poikani ajeli. Huomaan taas poikani ärsyyntyvän, ja yritän ehkäistä suuttumista ohjeistaen poikaani näin: "sano vaikka tööt tööt, jos se kaveri vaikka päästäisi sinut jatkamaan matkaa..." No ei se päästänyt, vaan alkaa hakkaamaan poikani autoa omallaan... ja kohta ollaan taas napit vastakkain.
Äidit menevät erotuomareiksi ja nuhtelevat poikiaan - tämä johtaa siihen, että toinen lapsi loukkaantuu, itkee ja sen tähden poikani tulisi nyt pyytää häneltä anteeksi. No, mutisten hän anteeksipyyntönsä esittää, äidin reidelle.

Onneksi harrasteryhmä alkaa...

Seuraavalla viikolla käymme läpi oikeastaan ihan saman shown. Poikani yrittää jo alun alkaenkin vältellä toista, mutta tuolla toisella on selkeästi halu jollain tavalla leikkiä yhdessä, vaikka sitten niin että hakkaa toisen lelua omallaan ja estää kaikenlaisen autoilun. Poitsu ärsyyntyy ja lopuksi sitten murjotetaan. Harrasteryhmän aikana poikani selvästi välttelee toista.

Kolmannella kerralla, kun pääsemme sen talon pihalle jossa ryhmä kokoontuu, poikani ilmoittaa ettei haluakaan mennä sisälle. Saan pojan maaniteltua lopulta mukaan, ja hän pikkuhiljaa rauhoittuukin leikkimään kun toista lasta ei tilassa näy. Vaan kun kello lähenee ryhmän alkamisajankohtaa, saapuu tuo toinen ja ei mene kauaa kun tuttu kuvio alkaa. Ensin poika yrittää sanallisesti kieltää toista törmäämästä ja hakkaamasta autoaan, mutta kun siitä ei ole apua yrittää hän tönäistä toista pois leikeistään, ja saa tietenkin saman tien lelusta naamaansa. Äidit ärähtävät molemmille tönimisestä ja lyömisestä, mutta leikin luonne jatkuu samana - toinen ikäänkuin ärsyttää tahallaan joko törmäilemällä tai tukkimalla tien. Tämä päättyy siihen, että poika yrittää ottaa toiselta hänen "työvälineensä" pois ja toinen vastaa siihen antamalla oikein kunnon sarjan lyöntejä kasvoille jollain käsiinsä saamalla lelulla. Ja taas päädytään siihen, että toinen äiti totetaa että "nyt molempien pitää pyytää anteeksi". Ja toki, kaikenlaista tappelua tuleekin pyytää anteeksi, mutta kai siinä voisi vähän ottaa myös huomioon millainen tilanne on johtanut tappeluun? Vai eikö? Ehkä ei.

Poikani ilmoittaa, että ei halua siihen ryhmään mihin ollaan menossa, vaan heti kotiin. Sillä hetkellä päästään sisään... mutta se on jo myöhäistä. Poika ei halua olla samassa tilassa tuon toisen kanssa. Koskaan enää.

Kaksi vuotta oltiin käyty, eikä koskaan mitään ongelmaa - vaan nyt ei kemiat kohdanneet yhden kanssa ja siihen loppui se ryhmä meidän osalta.

Itse mietin, että miten sitä osaa äitinä suhtautua näihin tilanteisiin? Miten niissä pitäisi toimia? Toki torua ja nuhdella ja ohjeistaa, miten yhdessä leikitään ja tullaan toimeen, mutta pitääkö lapsen sietää kaikenlaista leikkiä? Saako toisen lapsesta sanoa, että hän leikkii agressiivisesti tai provosoivasti? Vai olenko minä vain kasvattanut liian kärsimättömän lapsen? Vai olenko itsekin täysin sokea oman lapseni kurittomuudelle? Luultavasti kyllä!

Mun olisi tehnyt mieli sanoa reippaasti ja kuuluvasti, kuinka epäreilulta koko tilanne minusta tuntui. Mutta en tehnyt niin, sillä tokihan vikaa on aina molemmissa. Oma poikani oli kuitenkin se, joka ihan ensimmäisenä huitaisi.

Tarkoittaako tämä, että lapseni ei osaa leikkiä muiden kanssa?
Kyllä sillä tarhassa on kavereita...

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Lapsen suusta


Mennää ostamaa iso kaivinkone, punainen kaivinkone! Minulla on rahaa! Minulla on YKSI raha!

Mennääkö tonne ulko.. Pitäis mennä ulkomaille... mennää ulkomaille töihin! Pöllöt ei tee töitä, ne vaa höllää. (on kuunneltu joskus laulua Höllää pöllö, höllää.)

Päiväuniaikaan - poju painoin päänsä noin viideksi sekunniksi tyynyyn, nousi ylös ja totesi. "Minä heräsin jo, mennääkö aamupalalle?"

Joku tönäs Peetuu tarhassa ja se kaatui - varmasti se oli kettu joka tönäsi! Oli! Se oli kettu joka tönäsi ja Peetu kaatus, ja sitä harmitti.

Päiväunien jälkeen: Minä menin sisälle kirjaan! Siellä oli rekka-auto ja minä ajoin trukilla ja lastasin jätskii.

Äiti: Nyt potalle! Poika: Ei kiitos!

Poika lukee vessassa potalla ollessaan kirjaa.. äiti kysyy, "no niin, jokos on pissa tullut, mennään syömään iltapalaa?" Poika huitoo kädellään sen merkiksi että hus-pois-nyt ja komentaa "Ei äiti! Äiti mene keittiöön keittämään puuroo!"  ...ilmeisesti oli vielä kirja kesken...

Katselimme risteilyllä laivan ikkunasta satamassa olevia laivoja, poika kysyi yhdestä "Mikä toi on?", johon isi että "se on sellainen säiliöalus, joka kuljettaa polttoainetta". Poika huokaisi että "Onpas se hieno... Sellaisen minä ostaisin!"


Lisäksi tässä viimeaikoina on lapsen suusta kuultu mitä enenevissä määrin sanoja "En haluu" "minä haluuuuuun" "ei tätä!" "ei mennä" "mene tonne pois!" "äääääääääää!" "minä itte!" "äiti älä!"

Ote lapsen kehitystä kuvaavasta kirjasta, vuodelta 1951



lauantai 2. joulukuuta 2017

Koska tämä valvominen loppuu?

Tyhmä kysymys, sillä tiedän vastauksen. Ei koskaan.

Vaikka lapsi olisi aikuinen, valvoo äiti aina vaan... mutta oletan, että tietyn vaiheen jälkeen se valvominen johtuu äidistä itsestään eikä ole lapsen aiheuttamaa.

Varmasti nykyään saadaan koko perhe enemmän unta kuin Pojan vauva-aikana, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta jostain syystä se vähäisempi valvominen rassaa paljon enemmän. Voi mennä useampi yö niin, että saadaan nukkua oikeastaan ihan koko yö, ja ehkä jopa miehen kanssa hipsiä ennen seitsemää aamukahville Pojan jäädessä nukkumaan. Ja sitten..

Sitten on niitä öitä, jotka ovat turhankin tuttuja viimeisen viikon ajalta, jolloin valvotaan vähintään se pari-kolme tuntia ihmetellen, että "Mikä ihme sitä nyt riivaa, mikseisenuku!!" Poika herää keskellä yötä inisemään ja vaikeroimaan, rauhoittuu kun joku menee vierelle mutta aloittaa ininän uudelleen heti kun olet itse saanut hyvän asennon sängyssä ja laittanut silmät kiinni. Lopulta keksitään että pitää päästä aamupalalle (kello yhdeltä yöllä) tai vähintäänkin on saatava maitoa.

Tällä viikolla on jäänyt myös pariin otteeseen päiväunet kokonaan väliin. Ei tule uni, ei sitten millään. Tänään uni tuli sitten neljältä iltapäivällä, kun Pojan silmät painuivat väkisin kiinni kesken sohvalla hengailun. (Olimme siis etsineet unta reilun tunnin ajan puolen päivän aikoihin, mutta ei siitä tullut muuta kuin kaikille paha mieli).

Mutta niin kai se on ihan jokaisella ihmisellä ikään katsomatta, välillä on vaikeampaa nukkua - aikuiset vain osaavat antaa muille sen unirauhan ja "kärsiä yksin". Meidän poika kaipaa valvomisseuraa.


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kaksi vuotta äitinä koettu

Tässä kuussa juhlittiin poikamme kaksivuotissyntymäpäivää, ja ihmeteltiin pientä elämää ja sen nopeaa kehitystä. Itselleni on tullut jotenkin suurena yllätyksenä, kuinka nopeasti se vauva-elämä meni lopulta ohi. Nyt tätä samaa taloutta asuttaa pieni ihmisen alku, joka juoksentelee, kiipeilee, hassuttelee, tanssii, juksaa ja puijaa, nauraa ja hekottaa. Pieni ihminen joka höpöttelee juttuja ja kertoo kokemuksistaan, kyselee paljon ja kuunteleekin välillä mitä äidillä tai isillä on sanottavana. Ihminen, jolla on kiinnostuksen kohteita (autot, erilaiset koneet, veneet sekä musiikki ja soittaminen) ja joka osaa jo paljon asioita ja tietääkin yllättävän paljon, osaa jopa laulaa monta eri laulua.

Tätä aikaa olen innolla odottanut - kun voi tehdä yhdessä monenlaisia asioita ja jutella vastavuoroisesti. Toki tämä kahden vuoden ikä on tuonut mukanaan myös melkoisesti omaa tahtoa, mutta sekin on minusta vain mahtavan hienoa. Siis noin niinkun yleisesti ottaen. Siinä uhmatilanteessa en useinkaan jaksa ihastella ja ilahtua siitä, että poika vetää kilarit ja heittäytyy, huutaa, karjuu, hakkaa päätä lattiaan ja mitä nyt milloinkin - ihan vain siksi että ei saa omaa tahtoaan läpi.

Tämä meidän pieni kaksivuotias on myös jotenkin ihanan sosiaalinen luonne. Vaikkakin pikkuisen ujo aina aluksi uusien ihmisten kanssa. Hän selvästi tykkää siitä, että on ihmisiä keiden kanssa leikkiä ja kertoilla juttuja. Kaikki naapurit moikkaillaan ja leikkipaikalla haetaan innolla kontaktia muiden lasten kanssa. On ihan parasta, kun löytyy joku kaveri kenen kanssa juosta ja kikattaa.

Elämä kaksivuotiaan kanssa jatkuu intensiivisenä ja tapahtumarikkaana. Arki alkaa jotenkin jo sujua itsestään - työt, päivähoito, harrastukset ja muu sälä, sinne ne uppoaa elämään, ja samalla olen oppinut ymmärtämään sen mitä tarkoitetaan kun puhutaan elämän ruuhkavuosista.

Ja sitten toisaalta, monessa kohtaa sitä on oppinut myös hidastamaan. Kun kuljetaan pojan kanssa johonkin, saattaa olla että pitää pysähtyä tutkimaan perhosia ja muurahaisia. Tai kierrämme pidemmän reitin kautta, koska sen varrelta löytyy se mahtavan ihmeellinen kaivinkone. Kaupassa helpointa on kulkea pojan tahtiin, ja antaa hänen osallistua ostosten keräilyyn. Yleensäkin asiat sujuvat kivuttomammin ja hauskemmin aina silloin, kun keksimme miten poika voi olla mukana tekemisessä. Aikaa menee enemmän, mutta se aika on merkityksellisempää ja tärkeää.



Blogi on saanut olla täällä omassa rauhassaan, vaikka paljon olisikin kirjoitettavaa ja pohdiskeltavaa liittyen äitiyteen ja elämään tuon pienen miehen kanssa. Mutta säilytetään tämä nyt vielä sen varalta, että aina silloin tällöin tulee se hetki, kun istahdan koneen äärelle ja kirjoitan muutaman rivin äidiksi kasvamisesta.

Ihanaa kesää kaikille!



maanantai 17. huhtikuuta 2017

Sairaalaelämää

Tässä perheessä hiljainen viikko ja pääsiäinen ovat menneet ikävällä tavalla ikimuistoisissa merkeissä. Reilu viikko sitten pojalla alkoi ihan tavallisen oloinen räkätauti, johon liitty mukaan melko nopeasti yskä ja sen jälkeen lähtikin voimat ja kuume nousi huimiin lukemiin.

Maanantai-iltana kävimme päivystyksessä, sillä pojan hengitys näytti vaikealta ja poika oli ollut koko päivän mielestäni epätavallisen väsynyt (toki oli kuumetta, mutta yleensä sekään ei poikaa näin totaalisesti pysäytä). Päivystyksessä mittasivat tulehdusarvot ja ottivat keuhkokuvat - yleislääkäri totesi, että "poika on kyllä tosi kipeä, mutta keuhkot ei kuulosta pahalta. Tulkaa uudestaan jos tilanne pahenee". Minulle jäi sellainen olo, että olimme tulleetkin hänen mielestään vähän turhaan.

Seuraavana päivänä poika oli entistä väsyneempi, jaksoi vähän katsella piirrettyjä telkkarista ja juoda pillillä maitoa. Iltapäivällä alkoi näyttää jo siltä, että silmät eivät millään pysy auki, vaikka oli jo torkkunut koko päivän. Hengitys oli vaikean näköistä, kuumetta oli edelleen kaikista kuumelääkkeistä huolimatta 40 ja pojan kädet ja jalat olivat sinertävät. Soitin itkuisena päivystykseen, ja käskivät taas tulla näyttämään. Poika otettiinkin heti ensiavun puolelle, kun pääsimme sairaalalle. Happisaturaatiot olivat huonot, sydämen sykkeet taivaissa ja tulehdusarvot yli 200. Lisähapella ja avaavilla lääkkeillä (ja mitä muuta tekivätkään, ei ole muistikuvia kun olin huolesta soikeana) tilanne alkoi rauhoittua hiukan. Selvisi, että edellispäivänä otetussa keuhkokuvassa oli jotain näkynyt ja nyt epäillään senkin perusteella vahvasti keuhkokuumetta. Poika otettiin lastenosastolle.

Sillä tiellä ollaan siis vieläkin. Pojan vointi alkoi mennä heti parempaan suuntaan, kun hänelle saatiin nestetippa, jonka kautta meni myös antibiootti, ja lisähappea. Kuumekin alkoi vähän kerrassaan laskea kuumelääkkeiden avulla. Voimat silti täysin kadoksissa. Verikokeita ja bakteeriviljelyitä otettiin jos jonkinlaista. Kaikki testit tuntuivat olevan negatiivisia.

Kun pari päivää osastolla oli takana, alkoi poika voida jo silminnähden paremmin, tulehdusarvot olivat laskeneet sieltä huippulukemista (270) reilusti alas (60). Poika jaksoi vähän istua tuettuna, naureskeli Myyrä-piirretylle ja jaksoipa syödä vähän banaania ja leipää. Kanyyli otettiin pois, sillä se se olikin mennyt jo "tukkoon", eli ei toiminut. Ajatuksena oli, että poika jaksaa jo juoda tarpeeksi, ja kun ruokakin vähän maistuu, niin ei tarvitse tippaa. Lääkkeet voi ottaa suun kautta.

Seuraavana yönä ja päivänä vointi alkoi kuitenkin taas mennä huonompaan. Kuume alkoi nousta ja ne vähäisetkin voimat taas kadota. Otettiin testejä uusiksi ja sitten sieltä löytyikin RSV. Eli keuhkokuumeen ja keuhkoputkentulehduksen takana oli vielä RS-virus, josta kaikki ilmeisesti oli saanut alkunsa.

Tippa laitettiin takaisin, ja lisähapen määrää taas nostettiin. Poika sai kahdenlaista hengitettävää avaavaa lääkettä. Kaikkien helpotukseksi tilanne alkoi taas mennä kohti parempaa.

En enää edes muista, kuinka monta eri lääkäriä tässä sopassa on ollut mukana, varsinkin nyt pyhien aikaan tuntuu, että joka päivä on eri lääkäri. Aamulla ja illalla myös omat lääkärinsä. Välillä tuntui, että jokaisella lääkärillä oli erilainen näkemys ja erilainen tyyli hoitaa. Yksi lääkäreistä kuitenkin heti totesi, että "sen näkee jo tuosta hengityksestä, että tämä on rs-virusta, myös keuhkokuvassa se on selkeästi nähtävissä. Toki siellä on myös bakteerin aiheuttamaa keuhkokuumetta ja muuta. Niihin se antibiootti onkin hyvin auttanut."

Rs-viruksen kanssa onkin ilmeisesti tyypillistä, että ensin mennään viisi päivää huonompaan, taudin pahin vaihe on siinä viikon kohdalla ja sitten alkaa toipuminen. Ja siltä nyt näyttääkin. Poika (ja aina toinen vanhemmista) on asustellut nyt tasan viikon osastolla, ja nyt alkaa taas vähän ruoka maittaa ja poika nousee ihan itse istuskelemaan ja leikkimään autoilla omassa sängyssään.


Mikään ei ole pahempaa, kuin nähdä oman lapsensa voimattomana ja ilmeettömänä.
Mikään ei ole kauniimpaa ja hienompaa kuin nähdä oman lapsensa taas hymyilevän ja pirteänä höpöttelevän.

Onneksi on asiantuntevia ihmisiä, hoitajia ja lääkäreitä. Suuri kiitos heille kaikille!

Yhdessäleikkimisen taito

En ole vielä kolmessa vuodessa kasvanut kovin kummoiseksi äidiksi. Yhtäkkiä huomaan, että pitäisi olla tuomaroinnin lahjojakin. Tai ainakin ...