Tulisitko jo kohta ulos?

Laskettuun aikaan on vajaa kaksi viikkoa ja nyt kieltämättä alkaa jo tuntua siltä, että saisihan tuo jo tulla...

 Tässä raskaudessa on "vaivoja" ollut enemmän - johtuuko sitten omasta iästä vai vain siitä että kaikki raskaudet on erilaisia. Maha tuntuu painavan enemmän (vaikka sf-mitta ja arvioitu vauvan koko on suurinpiirtein samat kuin aiemmassa), liitoskivut ja närästys ovat tulleet tutuiksi, selkä kipuilee, lonkat kipuilee, väsymys painaa, hengästyttää. 

Ensimmäistä lasta odottaessani ihmettelin sitä, miksi raskaana olevat niin kovasti jo odottivat sitä synnytystä, kun itsellä oli koko ajan ihan hyvä olla. Vaan nyt tiedän miltä tuntuu, kun toivoo että saisi sen vauvan sieltä jo ulos! :)

Tästä kaikesta huolimatta en oikein osaa kuvitella millaiseksi elämä muodostuu kun perheen uusi jäsen sitten aikanaan on maailmassa. Toki muistan esikoisen vauva-ajalta monia asioita. Miten vaippoja vaihdettiin, miten yöllä valvottiin, miten ensimmäiset viikot oli jatkuvaa imetystä (tai sen yritystä), miltä tuntui pidellä sitä pienen pientä lasta sylissä. Mutta vaikka pinnasänky on valmiina, vaatteita pesty ja tarvikkeita hankittu, en oikein osaa siltikään ajatella että kohta elämässä todella on se pieni elämän alku, josta huolehtia. Tämä tunne on siis yllättäen aika samanlainen kuin ensimmäisessäkin raskaudessa. Kaikki tosiaan konkretisoituu lopullisesti vasta, kun pienokaisen saa syliinsä. 

Toisaalta siis ajattelen, että "tulisi jo!", toisaalta en oikein osaa ajatella että tästä kohta lähdettäisiin synnytyssaliin... mitään viitteitä siitä, että kaverilla olisi kiire maailmaan ei ole. 

Pakko sanoa, että onneksi on suoratoistopalvelut! Nyt kun esikoinen on kunnan sponssaamassa ilmaisessa varhaiskasvatuksessa ja mies töissä, ei täällä oikein näillä pakkasilla ja lumituiskuilla ole muutakaan tekemistä kuin köllötellä sohvalla ja tuijottaa sarjoja! :D