Äidiksi kasvamista

Niinkuin tuolla aiemmin taisin jo mainita, olemme päättäneet miehen kanssa että kokeillaan kestovaippoja. Syitä siihen löydettiin monia, ja kun se on omassa lähipiirissään ollut kohtalaisen suosittua ja käytettyä, niin kynnys kokeiluun ei ole niin suuri. Neuvojakin on tarjolla aina kun niitä tarvitsee. Ilman neuvoja voisikin olla sormi suussa. Kestovaippoja tuntuu olevan uskomaton määrä erilaisia ja eri merkkisiä. Jo pelkästään eri materiaaleja on pitkä lista. Bambua, trikoota, villaa, fleeceä, mikrokuitua, PUL, hamppu, puuvilla, frotee, velour... Ja aloittelevan on tietysti hankala myös määritellä mistä koosta ja millaisella paketilla olisi hyvä aloitella. Monet aloittavatkin kestovaippojen käytön vasta viikon tai kahden ikäisen kanssa, silloin tietää jo vauvan ruokailutottumuksista, koosta ja vartalon rakenteesta, ja on helpompi valita oikeanlainen vaippa. Minähän innokkaana tietenkin hamusin mahdollisimman paljon erilaisia jo valmiiksi. Sain osan työkavereilta ja tutuilta ja

Muistelen nähneeni vauvaihmisten usein käyttävän harsoa. Tyypillisin paikka sille minun mielikuvissani on olkapää. Nytkin olen erilaisilta foorumeilta ja blogeista lukenut, että harsoja pitää olla, ja paljon. Mietin vain itse, että mihin ihmeeseen niitä nyt sitten oikeasti käytetään. Tarvitsenko tosiaan valtavan kasan harsoja siihen, että saan ruokailun jälkeen vauvan röyhtäytettyä. Vai tuleeko sitä puklua ihan litratolkulla ja jatkuvasti (voi ilmeisesti tullakin, tai sitten ei, sen näkee sitten..) Piti siis laittaa Googleen hakusanoiksi "mihin harsoja käytetään". Vastaukseksi sain mm. tällaisia asioita: Vauvan kanssa... olkapäällä pukluliinana,  vauvan naaman pyyhkimiseen,  hoitoalustan päällä alustan suojana  pyyhkeenä, johon voi kuivata vaikkapa vauvan pepun pesun jälkeen kevyenä peittona,  harsovaippana tuulen-/itikoiden-/aurinkosuojana vaunuissa tms.  hellehattuna reissussa (lapsella),  hätäapukantoliinana,  yöaikaan valuvien rintojen kääre

Koskaan ei tiedä millainen päivä on edessä jaksamisen suhteen, sen olen oppinut tässä odotusaikana. Yleisesti ottaen olen voinut hyvin ja ollut virkeä. Alkuraskauden pohjattoman väsymyksen jälkeen oli pitkä energinen jakso ja viimeinenkin kolmannes on sujunut hyvin. Nyt parin viikon aikana on ollut ilmassa jälleen sitä järkyttävää väsymystä.. tuntuu että jokatoinen päivä iskee pohjaton uupumus. Ei jaksaisi oikein mitään! Silti joka aamu kuvittelen olevani superihminen, joka jaksaa ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Ja olen kyllä toisaalta sitä mieltä, että raskaus ei ole mikään sairaus. Tottakai se saattaa hankaloittaa tekemistä, ja varsinkin silloin jos on jotain ongelmaa, mutta aika paljon samoja asioita voi tehdä raskaana kuin muutenkin. Eilen illalla tosin iski todellisuus niin vahvasti vasten kasvoja, että uskon nyt (ainakin vähän aikaa), että jaksaminen ei ole samanlaista kun normaalisti. Ai miksikö? Noh.. Eilisen ja toissapäivän vietin vanhempieni luona maalaam

Olen ongelmoinut niinkin ison asian kanssa kuin, minkä kokoisia vaatteita pitäisi hankkia ihan vastasyntyneelle. Ovatko ne 50cm vaatteet liian pieniä jos vauva onkin vaikka 53cm pitkä ja painaa 4300g? Tai haukkuko alle nelikiloinen vauva niihin 56cm vaatteisiin niin, ettei niitä voi käyttää? Olin jotenkin ajatellut kaikkien mittausten ja raskausdiabetes-diagnoosinkin perusteella, että meille olisi tulossa iso poika. Aina mentiin kaikessa jonkun käyrän yläpuolella. Sf-mitta (masukummun korkeus, tai oikeammin häpyluusta kohdun yläosaan) huiteli yläkäyrän yläpuolella. Tosin siihen vaikuttaa myös paljon vauvan asento. Mutta.. Alkukuusta lääkärin antama arvio sen hetkisestä painosta olikin keskikäyrän yläpuolella, ja kun eilen kävin kokokontrollissa (sen radin takia) oli arvio hieman keskikäyrän alapuolella. Eli nyt rv 36 ja tämän hetkiseksi painoksi arvioitiin 2750g. Toki tuo kaveri tuolla vielä kasvaa, eikä kukaan voi tietää mikä on hänen henkilökohtainen kasvuvauhtinsa, mutta tuskinpa ny

Aika paljon on tullut mietittyä nyt odotusaikana erilaisia asioita liittyen vauva-arkeen ja myös sitten tulevan lapsen kasvatukseen. Miehen kanssa on yhdessä yritetty pähkäillä, mikä olisi viisasta, kätevää, taloudellista ja tietysti hyväksi vauvalle. Kasvatuksesta on myös selkeä yhteinen linja, joka tosin perustuu varmasti suurelta osin siihen, että ollaan tehty molemmat paljon teini-ikäisten kanssa töitä. Ne linjaukset eivät ole ihan näin alussa kovin ajankohtaisia.. :) Ajattelin, että listaan tänne joitain hyviä suunnitelmia... Ja katsotaan sitten myöhemmin, miten se todellisuus sitten iskee vasten ja kuinka suunnitelmat toteutuvat (tai eivät toteudu).  Vaipparalli: Päätettiin kokeilla kestovaippailua. Silleen rennosti. Päivisin kotona kestovaippoja ja yöllä sekä kodin ulkopuolella kertis. Tähän on kaksi syytä. Halu säästää luontoa, sekä halu säästää rahaa.  Päivisin vaihdellaan vaippaa alakerran hoitopöydän äärellä - missä on vesipisteitä lähellä - ja öisin yläkerrassa pinnikseen p

Tulipa mieleeni kirjoitella jotain tästäkin aiheesta - raskausdiabetes - johon sain diagnoosin minäkin sokerirasituksen jälkeen. Etukäteen en tiennyt oikein mitään tästä aiheesta, sen verran oli kuullut työkavereilta, että monella sellainen todetaan, eikä se välttämättä ole mikään iso juttu. Se ei siis ole vielä mikään "varsinainen diabetes", vaan raskaudenajan juttu. Toki se saattaa myöhemmin huonolla tuurilla tai geeniperimän takia kehittyä varsinaiseksi diabetekseksi. Meilläpäin laitetaan sokerirasitukseen kaikki yli 25-vuotiaat esikoista odottavat sekö tietysti riskiryhmään kuuluvat. Minulle tuo nakki napsahti iän takia. Sokerirasitusta edelsi 12h paasto, ei ruokaa, ei juomaa. Tuota paastoa jännitin enemmän kuin varsinaista rasituskoetta.. Miten ihmeessä sitä ihminen voi olla juomatta niin kauan!? No eipä siinä lopulta ongelmaa ollut, jano tosin oli laboratorioon mennessä jo kova. Ensin otettiin verikoe, eli paastoarvot. Sokerilitku, jota sitten sai sellaisen pienen t

Sain eilen viimeinkin aikaiseksi tehdä pienen päiväretken Helsinkiin ystäviä tapaamaan. Matkaa ei ole meiltä kovin paljoa, olisiko alle 130km, jonka omalla autolla huristelee n. reilussa tunnissa. (Kiitos moottoritie) Silti tulee luvattoman harvoi käytyä siellä, vaikka jokaisen käynnin jälkeen olo on iloinen ja kiitollinen. Äitini oli suunnitelmistani huolissaan. Hän ihmetteli, että voinko nyt vielä lähteä mihinkään pieneenkään reissuun yksin. Jaksanko. Kykenenkö. Ettei nyt vain satu mitään. Noh, huoli on äidin osa, sen verran olen minäkin oppinut jo tässä odotusaikana. Itse olen sitä mieltä, että kun olo on hyvä ja jaksaa liikkua, niin eihän se raskaus ole mikään sairaus jolloin pitäisi jäädä kotisohvalle makaamaan.  Ystävien tapaaminen oli minulle kyllä tärkeä ja voimia antava asia. Oli ihana vaihtaa kuulumisia ihan kasvokkain, höpistä kaikenlaista maan ja taivaan välillä. Paljon tuli tietysti höpistyä tästä raskaudesta ja kaikesta lapsen tuloon liittyvästä. Toivottavasti en

Tänään osui sattumalta silmään niin hyvä ja kattava blogikirjoitus raskausajan tuntemuksista ja realiteeteissa, että mitäpä niitä uusiksi kirjoittamaan. Suosittelen lukemaan! Ruma totuus raskaudesta Ja kaikesta tästä huolimatta on raskausajassa jotain taianomaista. Ja se on se pieni elämä joka kasvaa sisälläsi.

Olen aikoinani vierestä seurannut monet vauvakuumeilut ja kuunnellut kun ystävät keskustelevat keskenään haaveistaan ja unelmistaan perheen perustamisen saralla. Samalla olen miettinyt sitä, tuleeko itse koskaan tehtyä lapsia. Minulla ei ikinä ole ollut vauvakuumetta. Vauva taloudessa on tuntunut aina enemmän vieraalta ajatukselta, jopa pelottavalta. Hoivatarvetta en ole tuntenut, en muista edes juurikaan leikkineeni lapsena äitiä tai kotia. Kymmenisen vuotta sitten (ei tarvitse mennä niinkään kauas) ajattelin jo, että äitiys ja lapset eivät varmasti ole minua varten. Eikä se tuntunut silloin edes pahalta ajatukselta, ajattelin että pärjään varmasti ihan hyvin, hoidan sitten vanhempana veljenlasten lapsia ja olen ihana isotäti. Keskityn työhön ja puolisooni sekä lemmikkikissoihin (joille olin auttamattoman allerginen).  Elämä oli tasaista, turvallista ja mukavaa. Oltiin oltu miehen kanssa yksissä jo useita vuosia ja tuntuma oli että yhteisiä vuosia on tulossa vielä paljon. Remo

Se on melkein ihmeellistä, kuinka paljon pieni ihminen tarvitsee tavaraa jo ennenkuin on edes maailmassa! Tai, tokihan niitä tavaroita tarvii vasta kun hän on maailmassa, mutta kätevintä on tehdä hankinnat ja laittaa koti valmiiksi ennenkuin lähtee synnytyssairaalaan... Hankinnoissa meillä on mieheni kanssa ollut onneksi yhteinen sävel. Yritetään hankkia mahdollisimman paljon tutuilta ja toreilta/kirppiksiltä käytettynä. Vauvatavara kun ei ehdi paljoa käytössä kulua, niin uuden veroista saa käytettynä murto-osalla uuden hinnasta.  No mitä kaikkea me sitten ollaankaan hankittu? Ensimmäinen hankinta taisi olla vauvalle vaunut, ne löytyivät tori.fi palvelun kautta. Jokusen viikon tutkailen netistä ihmisten kokemuksia erilaisista vaunuista, mitkä ovat kestävät, mitkä sopivat vähän karumpaankin maastoon (loskakeleihin ja pururadalle), mitkä säilyttävät arvonsa parhaiten. Lopulta päädyin Emmaljungan tuotemerkkiin ja löysin käytettynä duo edge malliset rattaat. Kantokopan voi sitten

Raskaana olevat naiset kävelevät hassusti, niillä on ihmeellisiä rajoituksia tekemisiinsä ja jostain syystä ne puuskuttaa usein kovaäänisesti, huokailee ja ähkii. Ei kai se mahan kasvaminen voi niin paljoa vaikuttaa, onhan moni ylipainoinenkin ihan toimintakykyinen ja reipas... Näin ajattelin ennen. Minulla on mielestäni ollut helppo raskausaika. Kuulun siihen osaan odottavia naisia, joiden ainaiset vaivat katoavat raskauden aikana. Ei ole selkäsärkyjä, ei nivelsärkyä, ei allergiaoireita ja mikä ihmeellisintä ei myöskään niin suuria mielialanvaihteluita kuin ennen. Vaan siltikin... Minulle suuri järkytys oli, että mahan kasvaessa, ja aika aikaisessa vaiheessa, muuttuivat kävelylenkit mahdottomiksi. Tai jos ei nyt aivan mahdottomiksi, niin ainakin todella epämukaviksi. Heti kun otti muutaman reippaamman askeleen, kovettuu maha. Ilmeisesti puhutaan harjoitussupistuksista - tai niin olen ymmärtänyt. Pienen pysähtymisen ja rauhallisen hengittelyä jälkeen tunne kyllä katoaa, mutta p

Läpi raskausajan, sieltä ensimmäisen kolmanneksen loppupuolelta, on päivittäinen kysymys ja mielessä liikkuva ajatus ollut että, "liikkuuko se?". Aivan ensimmäiset liikkeet (jos ne tosiaan olivat sikiön liikkeitä eikä vatsakaasuja) tuntuivat alavatsalla sellaisina hassuina kuplavirtauksina. Tuntemus oli kuitenkin niin erilainen kuin mikään aikaisemmin, että lopulta tulin siihen tuloksen että niiden täytyy olla liikkeitä. Vähitellen liikkeet selkiintyivät. Tuntui pieniä muksahduksia, jotka ei täällä vielä ulospäin näkyneet, mutta jaksoivat joka kerta ilahduttaa tätä tulevaa mammaa. Alkuvaiheessa oli huolenaiheena monestikin se, että liikkeitä ei silloin tuntunut joka päivä. Ja jokainen liikkeetön päivä muuttui illalla huoleksi, kunnes taas tuntui se jokin pieni nykäys. Tämä minun vatsassa makoileva tyyppi on sittemmin ollut säännöllisen liikkuvaista sorttia, onneksi. Ei ole juurikaan tarvinnut huolehtia kaverin kunnosta ainakaan liikkumattomuuden takia. Jos en kamalast

Jännittäviä ja herkkiä hetkiä on tähän raskauteen mahtunut paljon, mutta ehkä niitä hienoimpia ovat olleet ne kerrat kun kehittyvän lapsen on nähnyt kuvassa. Ultrakertoja on tähän mennessä (rv 34) kertynyt jo kolme, ja jokainen kerta on ollut omalla tavallaan sykähdyttävä. Ensimmäinen ultra oli jo raskauden alkuvaiheessa, olisikohan ollut raskausviikolla 12. Itse hämmästyin sitä, kuinka ihmisen näköinen sikiö oli jo siinä vaiheessa, niin pienenä kirppuna! Kaikki osat olivat paikoillaan ja sydän löi, se oli jotenkin todella ihmeellistä. Sainpa läjän kuviakin mukaan tulevalle isälle näytettäväksi, osa niistä 4d kuvina. Kyllä tekniikka on ihmeellistä!  Toisella kerralla viikkoja olikin jo päälle kaksikymmentä. Silloin tuli mieleen kysellä jo vauvan sukupuolta, vaikka ultrakutsussa taisikin olla maininta että sukupuolta ei erityisesti aleta etsiä ja tutkia. Ilmoitin silti kätilölle, että jos siellä nyt jotain näkyy, niin saa kertoa. Ja näkyihän siellä! Ei kuulemma ollut epäilystäk

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun... No ei oikeastaan. Oli kaunis aurinkoinen päivä, olin juuri aloittanut äitiysloman ja mietin että olisi hauska kirjoitella tuntemuksia ja kokemuksia ylös ikäänkuin päiväkirjaksi itselle. Niinpä aloitin tämän "kasvublogin". Ajattelen tosiaan, että olen pikkuhiljaa, päivä päivältä, kasvamassa äidiksi. Missään nimessä en koskaan ole ollut mitenkään "äidillinen" persoona. Olenkin oikein onnellinen tästä yhdeksän kuukauden kypsyttelyajasta, jolloin voi todella tottua ajatukseen lapsesta ja äitiydestä sekä siitä kaikesta mikä elämässä tulee muuttumaan. Saan olla onnellinen, että yleensäkään olen nyt tässä asemassa. Ei ole ihan itsestäänselvää että jokainen reilusti yli kolmikymppinen, joka haaveilee lapsesta, sellaisen voisi saada. Meillä kaikki kävi lopulta nopeasti. Siitä hetkestä, kun päätettiin yrittää ja kun vihdoin testi näytti plussaa, taisi mennä nelisen kuukautta. Riemu oli suunnaton kun tajusin, mitä testeri näytti. Sitä