Äiti - minustako?

Olen aikoinani vierestä seurannut monet vauvakuumeilut ja kuunnellut kun ystävät keskustelevat keskenään haaveistaan ja unelmistaan perheen perustamisen saralla. Samalla olen miettinyt sitä, tuleeko itse koskaan tehtyä lapsia. Minulla ei ikinä ole ollut vauvakuumetta. Vauva taloudessa on tuntunut aina enemmän vieraalta ajatukselta, jopa pelottavalta. Hoivatarvetta en ole tuntenut, en muista edes juurikaan leikkineeni lapsena äitiä tai kotia.

Kymmenisen vuotta sitten (ei tarvitse mennä niinkään kauas) ajattelin jo, että äitiys ja lapset eivät varmasti ole minua varten. Eikä se tuntunut silloin edes pahalta ajatukselta, ajattelin että pärjään varmasti ihan hyvin, hoidan sitten vanhempana veljenlasten lapsia ja olen ihana isotäti. Keskityn työhön ja puolisooni sekä lemmikkikissoihin (joille olin auttamattoman allerginen). 

Elämä oli tasaista, turvallista ja mukavaa. Oltiin oltu miehen kanssa yksissä jo useita vuosia ja tuntuma oli että yhteisiä vuosia on tulossa vielä paljon. Remontoitiin yhteistä kotia, hoidettiin niitä kissoja, kunnes kissat sitten kuolivat vanhuuden sairauksiin. Mieheni on oman sukunsa viimeinen miespuolinen edustaja, ja ehkä osaksi siitäkin johtuen tuli puheeksi jälkeläiset ja suvun jatkaminen. Ja olihan minullakin käväissyt mielessä, että tämän miehen kanssa voisi jopa olla mukava saada yhteinen lapsi. 

Niinpä päätimme yrittää. Mitään "äitiysherätystä" en ollut saanut, minusta ei tuntunut yhtään enempää siltä, että vauvat on söpöjä ja haluaisin sellaista sylissäni kantaa. Mutta lapsen saaminen ei tuntunutkaan enää niin vieraalta asialta. 

Siitä tuli kuitenkin minulle tärkeä asia. Kun yritysten jälkeen aina vaan sain vieraakseen täti punaisen kerran kuussa, alkoi jo hiipiä mieleen pelko siitä, että ehkäpä se ei olekaan minulle mahdollista. Mitä jos en voikaan saada lapsia?! Joitain kyyneliä tirautin asian puolesta ja huokailin yläkertaan pyyntöjä. Aloin laskea tarkemmin ovulaatiopäiviä ja tutkia ruokavalioita. 

Ja sitten, vihdoin marraskuussa tärppäsi. Olin kovassa flunssassa kotona, olo oli kamala ja kuumetta paljon. Lääkekaappi ammotti tyhjyyttään ja mies teki pitkää päivää töissä. Piti lähteä apteekkiin. Kuukautiset olivat pari päivää myöhässä, joten apteekissa tulikin ajatus ostaa myös raskaustesti, ihan vain huvikseen... Ja kuinka ollakaan, kun kotona tein testin se näytti vahvaa plussaa! Oi sitä onnea! Kaikki kivut ja kuumeet, yskät ja nuhat unohtuivat siinä hetkessä.

Monenlaiset ajatukset risteilivät päässä seuraavien kuukausien aikana. Päällimmäisenä kiitollisuus ja ilo. Toisinaan pelko ja suoranainen kauhu siitä, että osaanko minä mitään, millainen äiti minusta tulee. "Olikohan tämä nyt sittenkään ihan loppuun asti mietitty..."
Vaan onneksi on tämä yhdeksän kuukautta aikaa opetella ja sopeutua ajatukseen. Hankkia tietoa, suunnata katsetta vähän erilaisiin asioihin kuin ennen. Ollaan saatu puolison kanssa yhdessä jutella siitä, millaisia vanhempia haluaisimme olla, mitkä asiat ovat meille tärkeitä. On ollut hienoa huomata että meillä on ihan samansuuntaiset ajatukset. Sekin varmasti helpottaa perheen arkea sitten aikanaan. 

Vaikka laskettuun aikaan on enää noin kuukausi, en kyllä vieläkään osaa nähdä itseäni hiekkalaatikon reunalla jutustelemasta naapurin äitien kanssa niistä "äitijutuista" mistä äidit nyt sitten yleensä juttelevatkaan. En myöskään ole vielä höpsähtänyt hommaamaan söpöilyvaatteita tai kehittänyt itseeni sitä pullantuoksua josta äidin tunnistaa. Mutta ehkä se ei olekaan lopulta edellytys hyvään äitiyteen (niinkuin joskus luulin).

Ehkä riittää että pitää huolta ja rakastaa.