Kun maha kasvaa - asioita joita en tajunnut ennen kuin tulin raskaaksi.

Raskaana olevat naiset kävelevät hassusti, niillä on ihmeellisiä rajoituksia tekemisiinsä ja jostain syystä ne puuskuttaa usein kovaäänisesti, huokailee ja ähkii. Ei kai se mahan kasvaminen voi niin paljoa vaikuttaa, onhan moni ylipainoinenkin ihan toimintakykyinen ja reipas... Näin ajattelin ennen.

Minulla on mielestäni ollut helppo raskausaika. Kuulun siihen osaan odottavia naisia, joiden ainaiset vaivat katoavat raskauden aikana. Ei ole selkäsärkyjä, ei nivelsärkyä, ei allergiaoireita ja mikä ihmeellisintä ei myöskään niin suuria mielialanvaihteluita kuin ennen. Vaan siltikin...

Minulle suuri järkytys oli, että mahan kasvaessa, ja aika aikaisessa vaiheessa, muuttuivat kävelylenkit mahdottomiksi. Tai jos ei nyt aivan mahdottomiksi, niin ainakin todella epämukaviksi. Heti kun otti muutaman reippaamman askeleen, kovettuu maha. Ilmeisesti puhutaan harjoitussupistuksista - tai niin olen ymmärtänyt. Pienen pysähtymisen ja rauhallisen hengittelyä jälkeen tunne kyllä katoaa, mutta palaa heti kun yrittää palata lenkkivauhtiin. Raskauden edetessä kävelyvauhtini on kyllä hidastunut sen verran paljon, että nykyään pystyn lyllertämään pieniä lenkkejäkin.

Lyllerrys on se nimitys jota käytän liikkumisestani. Vauva nimittäin painaa usein päällään alavatsaa, tai virtsarakkoa, tai häpyluuta - mitä lie - mutta jotain kuitenkin, että ainoa tapa liikkua jotenkin mukavalla tavalla on lyllertää. Siis kävellä niinkuin raskaana olevat naiset...

Maha on myös usein tiellä - ainakin tämä minun mahani, jonka koko huitelee ns. yläkäyrällä. Mahan kasvusta mittaillaan vauvan kasvua, ja oma mittani siis kasvaa sitä ylintä kasvukäyrää. Se on myös kaikki kasaantunut etuosaan. Ei välttämättä näy takaapäin lainkaan. Jokatapauksessa... Esimerkiksi kenkien laitto on pikkuhiljaa muuttunut haasteellisemmaksi. Varsinkin nauhakenkien. Suurella ähinällä saan ne jalkaan, ja sen jälkeen täytyy puuskuttaa ja saada hengitys tasaantumaan. 

Tänään huomasin, että kaupan parkkipaikalla pitäisi aina parkkeerata johonkin reunimmaiseen ruutuun. Vaikka oma auto ja viereisenkin auto ovat nätisti keskellä omaa ruutuaan, en minä mahani kanssa tahdo päästä siltikään autoon istumaan. Entinen sulavuus on poissa kaikista liikkeistä eikä tämä mahtaakaan mahdu raollaan olevasta autonovesta sisään. 

No entäpä sitten makuulta nouseminen, tai kyljen kääntäminen nukkuessa? Oma projektinsa. Kun vatsalihakset eivät enää ole siellä missä ne ennen olivat. Vatsalihakset siis antavat tilaa kohdun kasvaa ja siirtyvät sivuille. Tämä aiheuttaa tiettyjä vaikeuksia kun pitäisi nousta selinmakuulta ylös istumaan. Jostain syystä (en ole analysoinut vielä, että miksi) myös kyljen kääntö sängyssä tuntuu hankalalta ja todella kömpelöltä. 

Ja mikähän siinäkin on, että nyt kun kumartelu ja muu kaksinkertainen tapahtuva toiminta on hankalaa, niin kaikki tippuu käsistä ja tarpeellinen tavara on kaupassakin alimmalla hyllyllä. Kirjastossakin juuri se luokka, mistä etsimäni kirjan pitäisi löytyä, on asetettu lattianrajaan. Erittäin hankalaa.

Kaiken yllä olevan ja vielä enemmän olen hoksannut ja todella ymmärtänyt vasta nyt kun olen itse raskaana. Mutta jollain tavalla kaikki tämä hankaluus on kuitenkin ihanaa. Sen aiheuttaa asia, joka on erittäin toivottu ja haluttu. Päivääkään en (vielä) vaihtaisi pois. :)