Äidiksi kasvamista

Tultuani äidiksi, törmäsin heti eräänlaiseen kielimuuriin. Koska ajatuksenani oli (ja on edelleen) hankkia mahdollisimman paljon vaatetta ja tavaraa käytettynä, selailen jonkun verran kirppisilmoituksia mm. facebookista. Siellä käytetään sellaisia termejä kuin vk-puku, pilarit, kuorihaalari, windfleece, softshell, suprafill, jne. Ihan alkuun jopa bodyt, potkupuvut ja -housut hämmensivät. Erityisesti erilaisia haalareita tuntuu olevan sadoittain! Että mitäs näistä nyt sitten hankitaan ja tarvitaan? Milloin on välikausi (vk=välikausi), pitääkö olla välihaalari (huom. eri asia kuin välikausihaalari) ja onko sen oltava fleeceä vai villaa? Millaiset kengät? Varsinkin kun vauva ei vielä edes kävele.. töppöset, ensikengät, lenkkarit, stonzit, kuomat, pehmeäpohjaiset vai kovat, pehmeävartiset vai nilkkaa tukevat? Vieläkin olen ulalla, mutta ehkä en enää niin paljon kuin alkuun. Siksipä ajattelin listata tähän hiukan sanastoa - ihan jo itsellenikin muistinvirkistykseksi. Yksi välikausi taas

No maistuuhan se! Hämärästi muistan sen ajan, kun olin kovastikin huolissani tuon pienen pojan syömisistä - tai oikeastaan syömättömyydestä. Tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta nykyään. Se on kyllä mahtava tunne, kun huomaa että poika suorastaan kaksi käsin tunkee suuhun äiteen tekemää lihapullaa ja pastapötkylät menee sinne samaan osoitteeseen - tomaattikastikkeella höystettynä. Ja kana on nannaa ja lohikin maistuu. Peruna menee monessa muodossa, ja joskus vahingossa muitakin juureksia (jos ne on piilotettu kastikkeeseen tahi muussattu... ). Kerrottiinpa päivähoidosta, että poika oli ehtinyt ruokailutilanteessa vetää naamariinsa melkein purkillisen margariinia. No, sitä imeskelläänkin innolla aina silloin, kun sitä leivän päälle hiukan laitetaan, että en ihmettele. Ihanko minä tosissaan, vielä noin puoli vuotta sitten, lähes menetin järkeni tuon pojan syömättömyyden kanssa? Tuntui ettei mikään maistu, ja tyyppi elää maidolla ja liike-energialla. Että miten se voi jaksaa ja ka

Eilen oli se päivä, kun meidän pikkuinen nukutettiin ensimmäisen kerran elämässään. Tuo nukutus oli se kohta, jota äitinä jännitin eniten. Päässä soi kaikki ne kerrat kun olen kuullu tai lukenut lauseen "nukutuksessa on aina omat riskinsä". Lisäksi oman jännityksensä loi päivään se, että pojan piti olla kuusi tuntia syömättä ja kaksi tuntia juomatta ennen toimenpidettä. Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin. Pojalle ei juuri ehtinyt tulla nälkä tai kovaa janoa ennen toimenpidettä - aika oli siinä suhteessa oivallinen - ja puoli viideltä poju olikin syvässä unessa. Ei tosin ilman vastalauseita, pojasta kuoriutui melkoinen painimestari siinä vaiheessa kun nukutusmaskia laitettiin naamalle. Muutama syvä henkonen, ja poika kuitenkin rauhoittui ja vaipui uneen. Siinä vaiheessa vanhempia pyydettiin siirtymään odotustilaan, mikä olikin helpotus, sillä olin kuullut nukutuksessa olevan lapsen näyttävän vanhemmilleen kuin kuolleelta. Siinä näky jota en haluaisi koskaan nähdä. Vaja

Vähän jännittää. Pakko myöntää. Poika on onneksi autuaan tietämätön iltapäivän häppeningeistä, eikä siten osaa sitä jännittää tai stressata. Minä taas osaan huolehtia monenlaisista asioista, luultavasti ihan vääränlaisista ja turhistakin. Neljän jälkeen astutaan siis leikkaussaliin - poika nukutetaan ja sen jälkeen häneltä leikataan kitarisat ja asennetaan korviin putket. Simppeli toimenpide, jollaisia tehdään varmasti lähes joka päivä jossain... mutta ainahan näitä äidit hermoilee, minkäs teet. Tänään ollaan pojan kanssa koko päivä kotosalla, vaikka toimenpide tehdäänkin vasta iltapäivällä. Hoitopäiväksi tämä ei oikein luonnistunut sen kuuden tunnin syömättömyyden ja parin tunnin juomattomuuden takia. Kotona saatoin siirtää lounasta tunnilla aikaisemmaksi, niin että poika saa edes yhden lämpimän ruuan tänään. Sitten vaan jännätään, missä kohtaa nuo puolelta päivin alkaneet päikkärit päättyvät, jos poju heräilee ennen puolta kolme, ehditään vielä vaikka lasillinen vettä sipaista na

Asumme pienessä rintamamiestalossa, niinpä asumme kahdessa kerroksessa. Yläkerrassa sijaitsee makuuhuone (ja Pojan pieni oma nurkkaus porrasaulassa - kai sitäkin voi makuuhuoneeksi kutsua). Alakerrassa sitten sijaitsevat kaikki muut asumistilat - keittiö, olkkari, kylppäri ja työ-/leikkihuone. Portaisiin on asennettu turvaportti sekä ylä-, että alakertaan noin vuosi sitten, sillä poika heti konttaamaan opetellessaan suuntasi portaisiin, ja lähti kipuamaan ylös. Alaspäin ei olla tultu vielä niin hallitusti ja päättäväisesti omin avuin - poika kun haluaisi tepastella ne raput alas samalla tapaa kuin aikuisetkin. Viime viikolla kuitenkin tapahtui sekin ihme, että poika tuli raput ylhäältä alas (hallitusti) ihan itse, ilman apua. Seuraavana aamuna tapahtuikin sitten seuraava tilanne: Havahduimme mieheni kanssa siihen, että poika on herännyt. Hän tassutteli meidän huoneeseen ja yritti saada leikkiseuraa. Siinä molemmat unisina mongerrettiin että "mene vielä leikkimään sinne oma

Poika on ilmeisesti perinyt sellaiset röörit, jotka jokaisen pienenkin nuhan seurauksena laittavat korviin tulehduksen. Se on lähes taianomaista. Ensimmäinen korvatulehdus paukahti päälle muistaakseni joskus lokakuun puolessa välissä, ja eilen saimme jo viidennen antibioottikuurin. Reilu kolme kuukautta on siis kulunut ja siihen aikaan mahtuu vain pari kokonaista viikkoa tervettä aikaa. Lääkäri huolehti vanhempien jaksamisesta, joka sekin toki on koetuksella, mutta minua harmittaa eniten se, että poika ei pääse touhuamaan täysillä voimillaan vaan on jatkuvasti vähän puolikuntoinen. Ei meillä korvatulehduksista huolimatta ole elämä ollut yhtä itku-parkua. Poika ei päivisin juurikaan korviaan valita, sillä jos ne vaivaavat, ne vaivaavat vain yöllä. Silloinkin se on vähän sellaista epämääräistä.. Niinpä ollaan lompsittu lääkärille aina kun poika on alkanut yskiä märkää yskää, tai nuhaa on kestänyt vähän kauemmin (viimeisin tulehdus todettiin kun nuhaa oli ollut kaksi päivää). Kaikki r

Muistan vielä kovin hyvin ja elävästi sen, kuinka vannoin ja saarnasin sen nimeen, että ei televisiota tai mitään muutakaan "ruudullista" lapselle ennen kolmea ikävuotta. Ajattelin, että kuinka vaikeaa se muka on olla avaamatta telkkaria tai antamatta Padiä lapselle? Mihin lapsi sellaisia tarvitsee, kun lelujakin on ympärillä valtavasti ja kirjoja hyllyssä mitä voidaan lukea. Kummasti sitä vaan pikkuhiljaa lipesi siihen, että ensin sai pitkillä automatkoilla tai vaikka ravintolareissulla katsella kännykältä Hyrräpäitä. (Osui ja upposi meidän poikaan). Sitten kun työt alkoivat, ja äiti ja isi olivat illalla kovin väsyneitä sen kolmannen kirjan jälkeen, tuli kuvioihin mukaan Pikku kakkonen. Viimeisin villitys on Pikku kakkosen appi iPadilla, jota poika osaa ihan itse käyttää. Meneeköhän se nyt pilalle? Tuskin sentään. Meillä ei tosiaan joka päivä katsella telkkaria, tai pelata pelejä tabletilla. Silloin kun katsotaan, tai pelataan, ollaan ruudun ääressä vain lyhyen aikaa.

Poika taisi olla vuoden ja kolme kuukautta, kun hankimme hänelle juniorisängyn. Siihen saakka hän oli nukkunut meidän vanhempien kanssa samassa huoneessa, omassa pinnasängyssään. Ajatuksena minulla oli, että hankitaan nyt oikea sänky hyvissä ajoin, ja tehdään pojalle vähän niinkuin "oma huone" siihen meidän huoneen viereen - yläkerran porrastasanteelle kiva oma nurkka, omalla sängyllä - ja totutellaan pikkuhiljaa vaikka päikkäreiden kautta uuteen sänkyyn ja uuteen nukkumapaikkaan. Kun sänky meille saapui, ja sitä yhdessä kasattiin, oli poika aivan haltioissaan. Valmiista sängystä tuli ihan lempipaikka, ja sitä testailtiin pitkään hymyssä suin. Kun illalla sitten kyseltiin, että "haluatko mennä omaan uuteen sänkyyn nukkumaan?", niin poika oli siellä jo ihan omatoimisesti, unipupu kainalossa. Ajattelin, että näinkö helppoa tämä olikin? Mahtaako pysyä koko yön siellä, vai lähteekö vaeltelemaan, tai pelästyykö yöllä herätessään jos ei muista missä on.. Pääsääntöis

Viimeisestä blogitekstistä on aikaa tasan kaksi kuukautta. Se on pitkä aika taaperoperheen elämässä! Siihen kahteen kuukauteen on mahtunut monenlaista, ja usein sellaistakin mistä olisin mielelläni jotain tännekin rustaillut. Mutta.. se aika ja jaksaminenkin loppui. Työelämässä tuo aika, jonka vietin hiljaiseloa blogista, on ammattikuntani kiireisin. Ja kyllä se tuntui jo vähän luissa ja ytimissä minullakin. Kun vielä laittaa siihen päälle tämän "uuden elämäni pikkupojan äitinä", oli aivokapasiteetti ja kaikki muukin kapasiteetti usein ylitetty. Poika ehti sairastaa useat nuhakröhät ja kolmet korvatulehdukset. Eikä tuo ajankäyttö ja sen ongelmat olleet oikeastaan edes ainoa (teko)syy. Olen joskus omistanut läppärin, sillä oli helppo kirjoitella blogitekstejä. Se meni rikki jo aikaa sitten. Onneksi myös iPadilla sai melko kätevästi kirjoiteltua tekstejä, vaikkei se ihan niin näppärä esimerkiksi kuvien kanssa ollutkaan. Padistäkin alkoi aika jättää, olihan se vanha ja hyv