Miten tähän päädyttiin?

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun...
No ei oikeastaan. Oli kaunis aurinkoinen päivä, olin juuri aloittanut äitiysloman ja mietin että olisi hauska kirjoitella tuntemuksia ja kokemuksia ylös ikäänkuin päiväkirjaksi itselle. Niinpä aloitin tämän "kasvublogin".

Ajattelen tosiaan, että olen pikkuhiljaa, päivä päivältä, kasvamassa äidiksi. Missään nimessä en koskaan ole ollut mitenkään "äidillinen" persoona. Olenkin oikein onnellinen tästä yhdeksän kuukauden kypsyttelyajasta, jolloin voi todella tottua ajatukseen lapsesta ja äitiydestä sekä siitä kaikesta mikä elämässä tulee muuttumaan.

Saan olla onnellinen, että yleensäkään olen nyt tässä asemassa. Ei ole ihan itsestäänselvää että jokainen reilusti yli kolmikymppinen, joka haaveilee lapsesta, sellaisen voisi saada. Meillä kaikki kävi lopulta nopeasti. Siitä hetkestä, kun päätettiin yrittää ja kun vihdoin testi näytti plussaa, taisi mennä nelisen kuukautta. Riemu oli suunnaton kun tajusin, mitä testeri näytti. Sitä seurasi jännitys ja sen jälkeen huoli.

Huoli on ehkä se asia, joka eniten yllätti raskaudessa. Se, että se tosiaan alkoi ensihetkestä ja jatkuu läpi koko raskauden ja varmasti mitä enenevässä määrin myös syntymän jälkeen. Huoli näyttäisi siis oleva olennainen osa vanhemmuutta. Huoli siitä, että lapsella on kaikki hyvin, että itse osaa toimia niin, ettei aiheuta lapselle mitään harmia ja myös huoli kaikesta siitä mihin ei voi itse vaikuttaa.

Toisaalta, odotusaika on itsellä ollut tähän saakka helppo. Mitään ongelmia ei ole ollut, ja keho on toiminut niin hyvin, että töitäkin on voinut tehdä viimeiseen saakka. Nyt on siis äitiysloma alkanut, ja samoin lopullinen valmistautuminen erinäisine hankintoineen ja valmisteluineen.

Jännittävää, ihanaa ja ihmeellistä!