En ole vielä kolmessa vuodessa kasvanut kovin kummoiseksi äidiksi. Yhtäkkiä huomaan, että pitäisi olla tuomaroinnin lahjojakin. Tai ainakin se oikean, väärän ja oikeudenmukaisuuden ja reiluuden määreet jotenkin vielä vahvemmin hallussa, niin ei tarvisi tuskailla seuraavanlaistenkaan asioiden kanssa
Tilanne:
Paikkana pieni leikkitila, jossa odotellaan porukalla harrasteryhmän alkua.
Poika leikkii rauhallisesti ja keskittyneesti autollaan liikennematolla. Tilaan saapuu lisää lapsia, joista yksi nappaa itselleen auton ja tulee samalle matolle ajelemaan.. Kaikki sujuu kivasti, kunnes tuo toinen lapsi alkaa hakeutua pojan seuraan niin, että törmää jatkuvasti omalla autollaan pojan autoon. Poika sanoo:"älä!", mutta toinen vain jatkaa hakkaamista. Poika läppäsee, toinen läppäsee, äidit älähtää ja toruu. Sama meno jatkuu, ja päädytään läpsimiseen. Nuhtelen omaa poikaani lyömisestä ja kiellän tekemästä toiste. Toisen pojan äiti toteaa omalle pojalle, että vaikka toinen lyökin niin ei saa itse olla yhtä tyhmä. Itse mietin, että kuulostipa jotenkin epäreilulta tässä tilanteessa. Pyydän että pojat voisivat ottaa omat puolet matosta, jos eivät pysty yhteiseen autoleikkiin. Hetken rauha. Kunnes toinen jälleen päättää liittyä poikani leikkiin ja estää sen parkkeeraamalla oman autonsa keskelle sitä autorataa, jota poikani ajeli. Huomaan taas poikani ärsyyntyvän, ja yritän ehkäistä suuttumista ohjeistaen poikaani näin: "sano vaikka tööt tööt, jos se kaveri vaikka päästäisi sinut jatkamaan matkaa..." No ei se päästänyt, vaan alkaa hakkaamaan poikani autoa omallaan... ja kohta ollaan taas napit vastakkain.
Äidit menevät erotuomareiksi ja nuhtelevat poikiaan - tämä johtaa siihen, että toinen lapsi loukkaantuu, itkee ja sen tähden poikani tulisi nyt pyytää häneltä anteeksi. No, mutisten hän anteeksipyyntönsä esittää, äidin reidelle.
Onneksi harrasteryhmä alkaa...
Seuraavalla viikolla käymme läpi oikeastaan ihan saman shown. Poikani yrittää jo alun alkaenkin vältellä toista, mutta tuolla toisella on selkeästi halu jollain tavalla leikkiä yhdessä, vaikka sitten niin että hakkaa toisen lelua omallaan ja estää kaikenlaisen autoilun. Poitsu ärsyyntyy ja lopuksi sitten murjotetaan. Harrasteryhmän aikana poikani selvästi välttelee toista.
Kolmannella kerralla, kun pääsemme sen talon pihalle jossa ryhmä kokoontuu, poikani ilmoittaa ettei haluakaan mennä sisälle. Saan pojan maaniteltua lopulta mukaan, ja hän pikkuhiljaa rauhoittuukin leikkimään kun toista lasta ei tilassa näy. Vaan kun kello lähenee ryhmän alkamisajankohtaa, saapuu tuo toinen ja ei mene kauaa kun tuttu kuvio alkaa. Ensin poika yrittää sanallisesti kieltää toista törmäämästä ja hakkaamasta autoaan, mutta kun siitä ei ole apua yrittää hän tönäistä toista pois leikeistään, ja saa tietenkin saman tien lelusta naamaansa. Äidit ärähtävät molemmille tönimisestä ja lyömisestä, mutta leikin luonne jatkuu samana - toinen ikäänkuin ärsyttää tahallaan joko törmäilemällä tai tukkimalla tien. Tämä päättyy siihen, että poika yrittää ottaa toiselta hänen "työvälineensä" pois ja toinen vastaa siihen antamalla oikein kunnon sarjan lyöntejä kasvoille jollain käsiinsä saamalla lelulla. Ja taas päädytään siihen, että toinen äiti totetaa että "nyt molempien pitää pyytää anteeksi". Ja toki, kaikenlaista tappelua tuleekin pyytää anteeksi, mutta kai siinä voisi vähän ottaa myös huomioon millainen tilanne on johtanut tappeluun? Vai eikö? Ehkä ei.
Poikani ilmoittaa, että ei halua siihen ryhmään mihin ollaan menossa, vaan heti kotiin. Sillä hetkellä päästään sisään... mutta se on jo myöhäistä. Poika ei halua olla samassa tilassa tuon toisen kanssa. Koskaan enää.
Kaksi vuotta oltiin käyty, eikä koskaan mitään ongelmaa - vaan nyt ei kemiat kohdanneet yhden kanssa ja siihen loppui se ryhmä meidän osalta.
Itse mietin, että miten sitä osaa äitinä suhtautua näihin tilanteisiin? Miten niissä pitäisi toimia? Toki torua ja nuhdella ja ohjeistaa, miten yhdessä leikitään ja tullaan toimeen, mutta pitääkö lapsen sietää kaikenlaista leikkiä? Saako toisen lapsesta sanoa, että hän leikkii agressiivisesti tai provosoivasti? Vai olenko minä vain kasvattanut liian kärsimättömän lapsen? Vai olenko itsekin täysin sokea oman lapseni kurittomuudelle? Luultavasti kyllä!
Mun olisi tehnyt mieli sanoa reippaasti ja kuuluvasti, kuinka epäreilulta koko tilanne minusta tuntui. Mutta en tehnyt niin, sillä tokihan vikaa on aina molemmissa. Oma poikani oli kuitenkin se, joka ihan ensimmäisenä huitaisi.
Tarkoittaako tämä, että lapseni ei osaa leikkiä muiden kanssa?
Kyllä sillä tarhassa on kavereita...
Tilanne:
Paikkana pieni leikkitila, jossa odotellaan porukalla harrasteryhmän alkua.
Poika leikkii rauhallisesti ja keskittyneesti autollaan liikennematolla. Tilaan saapuu lisää lapsia, joista yksi nappaa itselleen auton ja tulee samalle matolle ajelemaan.. Kaikki sujuu kivasti, kunnes tuo toinen lapsi alkaa hakeutua pojan seuraan niin, että törmää jatkuvasti omalla autollaan pojan autoon. Poika sanoo:"älä!", mutta toinen vain jatkaa hakkaamista. Poika läppäsee, toinen läppäsee, äidit älähtää ja toruu. Sama meno jatkuu, ja päädytään läpsimiseen. Nuhtelen omaa poikaani lyömisestä ja kiellän tekemästä toiste. Toisen pojan äiti toteaa omalle pojalle, että vaikka toinen lyökin niin ei saa itse olla yhtä tyhmä. Itse mietin, että kuulostipa jotenkin epäreilulta tässä tilanteessa. Pyydän että pojat voisivat ottaa omat puolet matosta, jos eivät pysty yhteiseen autoleikkiin. Hetken rauha. Kunnes toinen jälleen päättää liittyä poikani leikkiin ja estää sen parkkeeraamalla oman autonsa keskelle sitä autorataa, jota poikani ajeli. Huomaan taas poikani ärsyyntyvän, ja yritän ehkäistä suuttumista ohjeistaen poikaani näin: "sano vaikka tööt tööt, jos se kaveri vaikka päästäisi sinut jatkamaan matkaa..." No ei se päästänyt, vaan alkaa hakkaamaan poikani autoa omallaan... ja kohta ollaan taas napit vastakkain.
Äidit menevät erotuomareiksi ja nuhtelevat poikiaan - tämä johtaa siihen, että toinen lapsi loukkaantuu, itkee ja sen tähden poikani tulisi nyt pyytää häneltä anteeksi. No, mutisten hän anteeksipyyntönsä esittää, äidin reidelle.
Onneksi harrasteryhmä alkaa...
Seuraavalla viikolla käymme läpi oikeastaan ihan saman shown. Poikani yrittää jo alun alkaenkin vältellä toista, mutta tuolla toisella on selkeästi halu jollain tavalla leikkiä yhdessä, vaikka sitten niin että hakkaa toisen lelua omallaan ja estää kaikenlaisen autoilun. Poitsu ärsyyntyy ja lopuksi sitten murjotetaan. Harrasteryhmän aikana poikani selvästi välttelee toista.
Kolmannella kerralla, kun pääsemme sen talon pihalle jossa ryhmä kokoontuu, poikani ilmoittaa ettei haluakaan mennä sisälle. Saan pojan maaniteltua lopulta mukaan, ja hän pikkuhiljaa rauhoittuukin leikkimään kun toista lasta ei tilassa näy. Vaan kun kello lähenee ryhmän alkamisajankohtaa, saapuu tuo toinen ja ei mene kauaa kun tuttu kuvio alkaa. Ensin poika yrittää sanallisesti kieltää toista törmäämästä ja hakkaamasta autoaan, mutta kun siitä ei ole apua yrittää hän tönäistä toista pois leikeistään, ja saa tietenkin saman tien lelusta naamaansa. Äidit ärähtävät molemmille tönimisestä ja lyömisestä, mutta leikin luonne jatkuu samana - toinen ikäänkuin ärsyttää tahallaan joko törmäilemällä tai tukkimalla tien. Tämä päättyy siihen, että poika yrittää ottaa toiselta hänen "työvälineensä" pois ja toinen vastaa siihen antamalla oikein kunnon sarjan lyöntejä kasvoille jollain käsiinsä saamalla lelulla. Ja taas päädytään siihen, että toinen äiti totetaa että "nyt molempien pitää pyytää anteeksi". Ja toki, kaikenlaista tappelua tuleekin pyytää anteeksi, mutta kai siinä voisi vähän ottaa myös huomioon millainen tilanne on johtanut tappeluun? Vai eikö? Ehkä ei.
Poikani ilmoittaa, että ei halua siihen ryhmään mihin ollaan menossa, vaan heti kotiin. Sillä hetkellä päästään sisään... mutta se on jo myöhäistä. Poika ei halua olla samassa tilassa tuon toisen kanssa. Koskaan enää.
Kaksi vuotta oltiin käyty, eikä koskaan mitään ongelmaa - vaan nyt ei kemiat kohdanneet yhden kanssa ja siihen loppui se ryhmä meidän osalta.
Itse mietin, että miten sitä osaa äitinä suhtautua näihin tilanteisiin? Miten niissä pitäisi toimia? Toki torua ja nuhdella ja ohjeistaa, miten yhdessä leikitään ja tullaan toimeen, mutta pitääkö lapsen sietää kaikenlaista leikkiä? Saako toisen lapsesta sanoa, että hän leikkii agressiivisesti tai provosoivasti? Vai olenko minä vain kasvattanut liian kärsimättömän lapsen? Vai olenko itsekin täysin sokea oman lapseni kurittomuudelle? Luultavasti kyllä!
Mun olisi tehnyt mieli sanoa reippaasti ja kuuluvasti, kuinka epäreilulta koko tilanne minusta tuntui. Mutta en tehnyt niin, sillä tokihan vikaa on aina molemmissa. Oma poikani oli kuitenkin se, joka ihan ensimmäisenä huitaisi.
Tarkoittaako tämä, että lapseni ei osaa leikkiä muiden kanssa?
Kyllä sillä tarhassa on kavereita...
Kommentit
Lähetä kommentti
Saako lähettää terveisiä? - Saa! :)