Viime päivien aikana on yksi Anna-Mari Kaskisen runo noussut mieleeni kirkkaasti, ja huomaan viimein todella ymmärtäväni mitä siinä puhutaan. Ilmeisesti vasta itse äidiksi tultuani pystyn ymmärtämään äitiyden laajuuden...
Runo menee siis näin:
Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,
ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.
On minua lasten hätä koskettanut syvästi aiemminkin, ja aina esimerkiksi lapsen kuolema saa kyyneleet silmään ja vahvan tunteen epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta nyt...
En ole nähnyt sitä jokaisessa mediassa ollutta kuvaa kuolleesta pakolaislapsesta. Olen tietoisesti yrittänyt jopa välttää sitä. Minulla on vahva tunne, että se näky sattuisi liikaa sydämeen, kun jo pelkkä tietoisuus tapahtuneesta koskettaa - lujaa.
Kai tämä voimakas tunnereaktio tuntemattomien kohtaloista kohtuu osaltaan siitä, että nyt voin jo jollain tasolla samaistua vanhempien tunteisiin.. Vaikka en onneksi voi täysin tietää miltä oman lapsen menetys tuntuu. Varmasti myös tämä tuoreen äitiyden nostamat hormonit vaikuttavat osaltaan asiaan.
Eikö tietenkään ole huono juttu, että muiden ihmisten hätä koskettaa. Mutta kuvat kärsivistä tai kuolleista lapsesta saavat minun osaltani jäädä näkemättä. En tarvitse niitä järkyttäviä kuvia halutakseni auttaa.
Kannustan kaikkia (haastan erityisesti kaikkia äitejä) lahjoittamaan varoja pakolaisten auttamiseen. Kanavia on monia! Esimerkkinä annettakoon tässä vaikka minulle henkilökohtaisesti tutuin auttamisen kanava, Kirkon Ulkomaanapu
Kommentit
Lähetä kommentti
Saako lähettää terveisiä? - Saa! :)