Eilen tapahtui jotain ihmeellistä, outoa ja ehkä vähän ahdistavaakin. Olin ensimmäistä kertaa pojan syntymän jälkeen yksin kotona. Siis kotona ilman poikaa. Ihan yksin. Eino Leinoa lainatakseni "mitä on tämä hiljaisuus".
Isämies lähti töiden jälkeen ulkoilemaan, ja otti meidän pojan vaunuissa mukaan. Ajattelin heidän lähtiessä että, kuinka mukavaa on kun saa hetken rauhassa touhuta kotiaskareita tai ihan mitä vaan. Vaikka virkata. Tai roikkua netissä. No miten kävi?
Aloin pestä tuttipulloja, viikata vauvan pyykkiä ja samalla ihmettelin että onpa hiljaista. Silloin se iski, siis lapsihan ei ole kotona! Kauhea huoli yhtäkkiä nousi siitä, että pärjääkö se nyt se iskä siellä ja mitä jos poika herää ja alkaa huutaa ja mitä jos se saa jonkun yllättävän kohtauksen (siis mistä näitä ajatuksia tulee?!?) tai jos siellä onkin kylmä, tai kuuma tai...
Loppuajan sitten kyttäsin joka toinen minuutti ikkunasta pihalle, että tuliskohan ne jo kohta kotiin.
Ja minullahan ei siis tee yhtään pahaa itse lähteä vaikka kauppaan tai jumppaan kun poika on kotona jonkun valvovan silmin alla. Näköjään se on sitten eri juttu kun poika on poissa ja minä kotona. Hmm. Onko tämäkin ny joku äitiysjuttu sitten?
Ja olisihan sen oman ajan kotona voinut käyttää hyödyllisemminkin. Olis voinut nukkua. Tänään kadutti että jätin sen tilaisuuden käyttämättä, se olisi ollut tarpeen sillä viime yönä ei juuri nukuttu. ZZzzzZZzz
Kommentit
Lähetä kommentti
Saako lähettää terveisiä? - Saa! :)