Tämän aamun Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu äitiydestä. Suosittelen lukemaan. Kiinnostaisi kyllä tämän pohjalta saada käsiin myös tuo kirja Vauvan kanssa vanhemmiksi (Hannele Törrönen), josta jutussa on katkelmia.
Ja jos kellä on Hesariin lukuoikeuksia, niin tässä linkki:
Artikkelissa oli montakin asiaa johon voisi tarttua, mutta jotain nostaakseni.. Törrönen pohdiskeli tätä tietynlaista negatiivisuutta joka liittyy äitiyteen. Puhutaan paljon väsymyksestä. Tuntuu että kaikki ovat tavattoman väsyneitä, äitiys on väsyttävää, vanhemmuus on väsyttävää. Ja onhan se, mutta vaikeutumista samalla sen määrittäminen, milloin ollaan todellisen ja vakavan väsymisen piirissä. Onko ihmisen vaikeampi määritellä sitä, kun tuntuu että sehän on normaalia ja kaikkia väsyttää?
Ja millaisen kuvan haluaa vanhemmuudesta välittää omalle lapselleen. Jotenkin pysäytti Törrösen esimerkki, kun vanhemmat jakoivat hoitovuoroja ja lapsi vieressä pyysi anteeksi sitä, että hänestä on niin paljon vaivaa.
Jutussa puhuttiin myös perhevalmennuksesta, ja olen kyllä ehdottoman samaa mieltä siitä, että varmasti hedelmällisempää olisi jos valmennus olisi perhekohtaista. Jokainen perhe on niin omanlaisensa. Jos yksi pariskunta voi helposti peilata omaa vanhemmuuttaan oman lapsuutensa kautta, niin toiselle se voi olla mahdotonta tai suorastaan haitallista. Yksi perhe tarvitsee tukea yhdessä asiassa ja toinen toisessa, ikä ryhmäsessiot välttämättä anna sellaiseen mahdollisuutta. Toki on mukava tavata perheitä jotka ovat samassa tilanteessa, ensimmäistä lasta odottaen, mutta ei sieltä välttämättä tukiverkostoa synny. Omalla kohdalla ainakin tuntui vain siltä, että sitä on vanhuksena synnyttämässä kaikkien niiden nuorten perheiden joukossa... Ja monessa kohtaa se oma asenne vanhemmuuteen ja tulevaan on todella erilainen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Saako lähettää terveisiä? - Saa! :)