Tiedät varmaan ne päivät, kun tuntuu ettei mikään oikein mene helpoimman kautta - yleensä silloin kaikki lähtee jo aamusta menemään kohti prinkkalaa... Minulla sellainen päivä taisi olla maanantai, ja kaikuja siitä tuli vähän vastaan vielä eilenkin.
Maanantai-aamu, ja mies palasi taas lomien jälkeen töihin. Herätys sujui meillä pojan kanssa vielä kohtalaisen normaalisti, mutta kun oli aamupalan aika, ei pojalle maistunut puuro eikä maito. Maanittelun, suostuttelun ja erilaisten leikkien ja hullutusten jälkeen, kun oltiin saatu pari lusikallista alas ja tippa maitoakin, poika nukahti aamu-unille. Minä tietysti omaa aamupala nauttimaan, suunnitelmissa kipaista sen jälkeen pika-pikaa suihkussa (olipa päässyt hiukset taas kovin rasvaiseen muotoon ja muutenkin olo oli kulahtanut). Meillä oli aamupäivästä aika fysioterapiaan, mutta katsoin että oli vielä ihan hyvin aikaa.
Poika heräsi juuri kun olin menossa suihkuun.. Normaalisti hän kyllä viihtyy sitterissä tai leikkimatolla sen aikaa itsekseenkin, joten en ollut huolissani aikataulusta. Kun siirsin poikaa sitteriin alkoi puhelin plimplottaa viestiä ja samalla haistoin vienon kakanomaisen tuulahduksen... Katson kelloa jo hiukan huuolissani. Puolituntia aikaa, ja sitten täytyy jo alkaa pukea ulkovaatteita niskaan...
Kun viesteihin oli vastailtu ja pojalla puhdas vaippa, pääsin itsekin puhdistautumaan. Pikasuihku, pikapukeminen, pikahiustenkääräisy nutturaan ja poikaa pukemaan. Katson lämpömittaria. -13
Pitäisikö pukea hiukan enemmän kuin aiemmin? Poika on ulkona muutaman minuutin ja kotiin tullessa on autokin varmasti kylmä... Alan pukea useampaa haalarikerrosta, sillä äippäpakkauksen pakkashaalari on pojalle vielä aika reilun kokoinen. Poika protestoi kovaäänisesti kerrospukeutumista ja mieleeni nousee kuvat fysiokäynnin jälkeisestä pukemisesta vanhainkodin (fysioterapia sijaitsee vanhusten palvelutalossa) aulassa. Ei onnistu. Vaihdan suunnitelmaa ja päätän sittenkin kokeilla sitä paksumpaa haalaria. Kello tikittää. Poika huutaa. Äiti hikoilee.
Saan pojan puettua haalariin ja siirrän turvakaukaloon. Huomaan että turvavöitä on erittäin vaikea kiinnittää nyt kun kaukalo on täynnä haalaria. Poika hukkuu haalariin, samoin kuin vyöt. Venkslaan, säädän ja ähellän. Ja onnistun! Kello tikittää, poika huutaa.
Alan pukea itselleni ulkovaatteita päälle. Talvikengät jalkaan ja vetoketjut kiinni.. Äh! Ei mene. Vetoketju on vähän jo kulahtanut sekin, eikä suostu yhteistyöhön. Vaihdan kenkiä, toisiin vetoketjullisiin (miksi minulla ei ole nauhakenkiä!?!), kangas menee vetoketjun väliin. En saa kenkää kiinni, enkä enää aukikaan ja pois jalasta. Hermo menee. Juoksen talon toiseen päätyyn ja karjaisen. Palaan eteiseen ja jatkan kenkien kanssa säätämistä. Lopulta saan sen ensimmäisen parin kenkiä jalkaan. Kello tikittää, poika ei enää huuda vaan ihmettelee äitiä.
Ajomatka fysioon sujuu hyvin, samoin itse fysiokäynti. Pääsemme vielä turvallisesti kotiinkin, kun olen taas äheltänyt pojan (ja haalarin) turvakaukaloon.
Lasken pojan lattialle leikkimään ja istahdan itse siihen viereen. Huomaan että farkuissani on valtava reikä haaruksissa. Hienoa. Olikohan se jo fysiossakin? Siitäkö hoitajan huolestunut kysymys "mitens te ootte jaksellu, oletko saanut nukuttua?"
Päivään sisältyi loputon määrä tavaroiden tiputtelua ja yleistä häsellystä, mutta onneksi pahin oli takana. Kaiku maanantaista tuli vielä eilen, kun leikkasin leipäveitsellä peukalon päästä palan pois. Tai, on se pala vielä siellä, yhdestä kulmasta kiinni. :D
Toivoisin rauhallisempaa loppuviikkoa. Kiitos.
Kommentit
Lähetä kommentti
Saako lähettää terveisiä? - Saa! :)