Nyt mennään ja eletään

..eikä jäädä paikoilleen makaamaan.

Ei edes päiväunien ajaksi! Poika sai ilmeisesti jonkun suuren oivalluksen kehonhallinnan suhteen, ja sepäs vaikutti yllättävän paljon meidän eloon ja oloon.

Vaikka ryömiminen ei vielä onnistu, eikä kontilleenkaan vielä oikein tahdo päästä yrityksestä huolimatta, niin paikasta toiseen sentään pääsee helposti ja nopeasti. Sen kun vaan kierii! Yhtenä hetkenä poika on kutakuinkin keskellä huonetta maton päällä, ja kun seuraavan kerran katse hakee poikaa, se onkin huoneen toisessa reunassa puulattialla.. Välillä ollaan olkkarin pöydän alla (kerran havahduin päivän uutisia lukiessa siihen, kun kuului kummaa kopinaa.. Poika paukutti päätä matalan sohvapöydän pöytälevyyn.. Ei sattunut) ja välillä koitetaan mahtua sohvan alle.

Väsykin iskee kyllä, mutta voi mikä loukkaus on laittaa nukkumaan päiväunia! Ja kun viimein ankaran taistelun jälkeen uni voittaa, sitä kestää puoli tuntia.. Tai onneksi nyt on parin päivän jälkeen jo päästy takaisin tunnin mittaisiin, niitä on vai yksi vähemmän päivässä.

Illalla pinnasänky on maailman paras huvipuisto.

Siellä voi pyöriä ja hyöriä, mennä pallona ja välillä viuhtoa käsillä ja jaloilla pinnojen välistä. Voi yrittää vetää itseään pinnojen ja reunan avulla ylös. Ja, ooh, itkuhälytin! Sillä on kiva leikkiä! Välillä pitää kurkkia että vieläkö äiti tai iskä on yleisönä ja höhöttää niille leveä hymy naamalla.

Äitin tai isin kainalo onneksi vähän rauhoittaa, ja kun siellä on saanut hetken hengähtää voi omassa sängyssäkin olla vähän rauhallisemmin. Varsinkin jos joku paijaa vähän päätä. 

Voin kuvitella tämän saman iltafiiliksen parin-kolmen vuoden päähän. Silloin juostaan ympäri taloa hiki päässä ja kikatetaan...